Seuraavaksi vuorossa oli hyvin nuorella iällä vanhempien avioero - miten minun käy? Miksi kaikki ovat vihaisia? Miksi joudun pois omasta kodistani? Kuinka turvallista minulla on? Onneksi vanhemmat osasivat sopia asiansa ja ihanat Isovanhemmat auttoivat aina.
Seuraavaksi tutustuttiin erilaisiin tapoihin elää ja olla - asuminen Itä-Helsingin huonomaineisimmissa kaupunginosissa tutustuttaa tehokkaasti muuhunkin kuin pintaliitoporukkaan. Minkälaisia kohtaloita poika onkaan läheltä nähnyt ja kokenut? Missä ollut mukana, mitä kuullut, miten suhtautunut? Jos poliisi ratsaa koulun Karhuryhmän avulla, ehkä elämässä on muutakin tärkeämpää kuin raha - vaikkapa oma henki ja kavereiden tuki? Yhteisöllisyys ja omiin asioihin vaikuttaminen, futisryhmät ja oman porukan tuki - tärkeitä asioita, joita ei ehkä ”bemari-alueilla” koeta koskaan. Meilläpäin ajetaan vähän vanhempaa Toyota-mallia…..ja korjataan se yhdessä.
Puhevaikeuksia pojalla oli jo pienellä iällä, ehkä hän ei ollut vielä valmis sanomaan asioitaan vaan odotti parempaa aikaa saada kertoa mielipiteensä. Kun puhe alkoi, asiat on ilmaistu huolettomasti, mutta tarkasti. Neutraalisti, mutta tunnevoittoisesti. Mustasti - tai valkoisesti. Jos haluat totuuden, kysy häneltä. Jos haluat vastauksen, jonka itse halusit kuulla, älä vaivaudu edes kysymään.
Koulu, tuo tunteiden tasapäistämisen Matrix, alkoi normaalisti ja poika oli aina ihan suht hyvä, sellaista keskitasoa. Jotkut aineet olivat helpompia, toiset vaikeampia. Lukuintoa oli silloin kun Isä sanoi, muuten ehkä muut asiat olisivat vieneet mennessään.Onneksi oli kavereita ja koulussa oli muutakin tekemistä. Onneksi opettajat olivat aina huippuluokkaa. Sekä päiväkodeissa että kouluissa. Poika tykkäsi selvästi reilummista opettajista, jotka antoivat hieman ”liekaa” - pakottaminen ja tuputtaminen ei ollut minkäänlainen vaihtoehto. Silloin opettaja oli ”ärsyttävä” tai siis suomeksi ”ihan paska”.
Numerot ja arvosanat seurailivat tykkäämisiä ja ”ei-tykkäämisiä”, pääsääntöisesti mitä matemaattisempi aine, sitä ”ei-tykätympi”. Peräänantamattomuutta parhaimmillaan on 9-luokka, jossa numeroita nostettiin ihan tosissaan - ideana päästä lukioon, vaikka keskiarvo ei 8-luokan todistuksessa olisi riittänyt mihinkään.
Peräänantamattomuutta parhaimmillaan on mennä 10-luokalle, nostaa siellä numeroita ja mennä entisen yläasteen koulunsa lukioon - siihen kouluun, missä Itä-Helsingin ryhmähenki ja kaveriporukan tuki sekä hyvät opettajat ovat. Ei sinne, missä bemarit hakee koulusta ja ostaa matkalla uudet vaatteet ja energiajuoman, koska on paha mieli kun opettaja antoi lisäläksyä.
Omien mieltymysten mukana tietysti musaluokalla. Kitaransoittoa voi opetella siellä lisää, koska se on siisteintä ikinä. Vaikka suvussa ei ole yhtään soittajaa tai muusikkoa, niin miksei sellaista voisi tulla ekaa kertaa? Musiikki puhuu meistä monelle tunteiden muodossa - tällä pojalla on taitoa tuoda musiikki esiin niinä tunteina kuin hän ne haluaa tuoda. Metallimusiikin lumo ja pitkät hiukset ovat myös kuuluneet asiaan.
Lukiossa mikään ei ollut ylihelppoa, mutta siitäkin päästiin kunnialla läpi. Useat kavereista ottivat pidemmän tien tai valitsivat ammattipuolen lisäopinnoiksi lukion rinnalle. Poika piti päänsä, kävi ruotsinkurssinsa useampaan kertaan, luki matikanläksynsä useampaan kertaan, kiroili joitakin aineita useampaan kertaan ja pääsi opon tekemään lehtijuttuun mukaan, mallioppilaana periksiantamattomuudesta ja hyvästä opiskelumotivaatiosta omilla ehdoillaan.
Nyt kun ylioppilaslakki odottaa tilaustaan, ylioppilasjuhlat ovat aivan tuossa tuokiossa ja ilmassa on juhlan tuntua, kysynkin mitä opittavaa meillä aikuisilla on tästä? Aivan turhan usein meillä aikuisilla on tapana soimata nuoria ja syyttää heitä saamattomuudesta ja ihmeellisistä ideoista ja keskittymisestä vääriin asioihin. Olisiko niin, että meillä aikuisilla olisi syytä katsoa itseemme, nähdä kuinka jumiutuneita olemme omiin tapoihimme, kuinka saamattomia olemme omassa elämässämme ja kuinka ideat eivät synny mukavuusalueellamme? Olisiko syytä oppia NUORILTA periksiantamaattomuutta, uutta katsontakantaa vanhoihin ratkaisuihin, kykyä muuntautua omia rajoja kunnioittaen ja kykyä nähdä tulevaisuuteen kaiken suorittamisen sijaan?
Tämä tarina saa ehkä sinutkin tarttumaan siihen tilaisuuteen, mitä universumi on tarjonnut sinulle, vaikka et ole kiireissäsi huomannut. Tarina siitä, miten periksiantamattomuus kulkee sukupolvesta toiseen suomalaisten verissä, ehkä ei talvisodan muodossa, mutta siinä uskaliaassa tavassa kantaa suomalaisuutta omilla ehdoillaan ja omalla tyylillään. Suomalaiseksi ei vain synnytä, suomalaiseksi kasvetaan. Olkaamme ylpeitä nuoristamme ja oppikaa heiltä.
Onnea jokaiselle tänä keväänä valmistuvalle nuorelle!
Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.
Korttien kuvat: Voimaeläinkortit ala Taiderela
